Ei pidä uskoa kaikkea, mitä lehtiin on kirjoitettu.

Yritin muistella minkälaista mediakasvatusta olen itse elämäni aikana saanut. Ensin en keksinyt mitään, kunnes muistin lauseen, joka on jäänyt mieleeni vanhempieni sanomana: "Ei pidä uskoa kaikkea, mitä lehtiin on kirjoitettu". Olen muistavinani jopa hetken, jolloin opin tämän asian ensimmäistä kertaa. Istuin keittiön pöydän ääressä "lukemassa" (kuvittelen itseni noin 6-vuotiaaksi) aamun lehteä ja koin suuren järkytyksen kuullessani nämä sanat. Siihen asti olin täysin kyseenalaistamatta uskonut kaiken lukemani...todennäköisesti siis sarjakuvat ja jonkun otsikon sieltä täältä :D Kuitenkin ajatus siitä, että kaikki lehteen painettu asia ei välttämättä olisikaan faktaa, tuntui suorastaan mullistavalta.

Kouluaikanani muistan mediakasvatuksen olleen lähinnä tutustumista aiheeseen, eli tutkimme eri medioiden tuotoksia tai tuotimme sisältöä itse. Äidinkielen tunneilla luettiin sanomalehtiä ja katsottiin elokuvia. En kuitenkaan muista koskaan analysoineeni niitä kovinkaan paljon. Katsoimme esimerkiksi Hitchcockin Psykon yläasteella parin äikäntunnin aikana. Se on toki merkittävä osa elokuvien historiaa, mutta minulle jäi tunne, että elokuvien näyttäminen oli lähinnä opettajalle helppo tapa kuluttaa muutama oppitunti ja pitää (melko meluisa) luokkamme tyytyväisenä ja hiljaisena.

Itse tuotetusta sisällöstä muistelen lämmöllä ala-asteen vuorosanatonta näytelmää, jonka juonessa en muista olleen mitään järkeä. Testasimme siinä kuitenkin erikoistehosteiden tekemistä kun minä, näytelmän naisroolissa, sain päähäni kukkaruukun, jonka jälkeen "pyörryin" ja pyöritimme pääni päällä mobilessa pikkulintuja. Toinen lämmin muisto on lukioajoilta, kun edelleen äidinkielen projektissa teimme kahden kaverini kanssa animaatiovideon. Kuvasimme muovailuvahasta tehtyä ukkoa ystäväni nukketalossa. Saimme todella huomata kuinka paljon työtä ja aikaa animaation tekeminen vaatii, sillä jouduimme kuvaamaan koko tarinan kaksi kertaa. Nimittäin ensimmäisessä versiossa jokaisen "kuvapätkän" lopussa näkyi murto-osasekunnin ajan käsi, joka syöksyi muuttamaan vahanuken asentoa. Aarrrgh! Muistan vieläkin sen tunteen koko päivän kestäneen projektin jälkeen. "Toinen otto" suoritettiin kyllä hieman nopeammin, muistaakseni noin kolmessa tunnissa, ja lopulliseen versioon "Ferdinandin huonosta päivästä" olimme erittäin tyytyväisiä.

Suoritin peruskoulun melkein kokonaan 90-luvulla, jolloin Suorannan, Sintosen ja Kupiaisen artikkelin (Suomalaisen mediakasvatuksen vuosikymmenet) perusteella tuotiin koulun mediakasvatukseen mukaan nimenomaan tämä itse tekemisen aspekti. Uutuutena mukana oli toki myös tietokone, tosin ala-asteella vasta lähinnä eräänlaisena kehittyneenä kirjoituskoneena (kirjoitin Otso-herran seikkailut ja tallensin disketille), myöhemmin monipuolisemmin. Sanomalehdet sen sijaan ovat olleet välineenä mukana koulujen mediakasvatuksessa alusta asti. Muistan, että erityisesti yläasteen ruotsinopettajani toi usein lehtileikkeitä tunnille mukanaan, joista sitten käänsimme lauseita. Tämä onkin yksi sanomalehden käyttötapa, joka mainitaan Hankalan ja Linnankylän artikkelissa "Sanomalehdestä oppia aktiiviseksi ja mediakriittiseksi kansalaiseksi".

Huomaan muuten jo nyt pedagogisten opintojeni alkuvaiheessa, että olen muuttanut tapaani tarkastella uutisia netissä ja aamun lehdessä. Jostain kumman syystä esiin pomppaavat sellaiset artikkelit, jotka käsittelevät joko opettajuutta, koulua muuten tai omaa oppiainettani matematiikkaa...